Voihan nenä, miten onnellinen olo!

Voi tätä onnen määrää. Välillä sitä vain järjestelee häihin liittyviä asioita rutiininomaisesti, muttei muista pysähtyä miettimään sitä itse syytä mennä naimisiin ja järjestää häät. Viime viikonloppuna pysähdyin tätä miettimään, kun pitkästä aikaa oli viikonloppu vailla kiireitä ja suunnitelmia. Hääjärjestelytkin alkavat jo näin hyvissä ajoin olla sillä mallilla, ettei tarvitse "tuhlata" kesäviikonloppuja hääsuunnitteluissa ainakaan ihan kokonaan.

Menneenä viikonloppuna istuimme perjantaina töiden jälkeen mieheni kanssa parvekkeellamme auringonpaisteessa ja otimme lasit kylmää valkkaria. Juttelimme suhteestamme, haaveistamme ja odotuksistamme hääpäivän ja ennenkaikkea avioliiton suhteen. Pian alkoi sataa, mutta sen hetken kun aurinko paistoi ja viinilasillinen rentoutti kroppaa kiireisen viikon jälkeen, tuntui jotenkin älyttömän onnelliselta. Ajattelin, että kylläpä on ihanaa, että saan elää elämääni juuri tämän ihmisen kanssa. Että voi hitto, kun meillä on niin hauskaa yhdessä. Vaikka koko ajan tiedostan olevani todella onnekas ja etuoikeutettu saadessani mennä naimisiin valitsemani ihanan miehen kanssa, joka (jostain kummasta syystä) haluaa yhtälailla naimisiin minun kanssani, niin mielestäni on tärkeää välillä pysähtyä miettimään noita asioita, joita helposti pitäisi itsestään selvinä.

Emme tehneet viikonloppuna juurikaan mitään tähdellistä. Ulkoilimme, kävimme vanhempieni luona saunomassa ja porealtaassa poreilemassa ja rentouduimme elokuvia katsellen, emmekä miettineet juuri ollenkaan häitä. Niin mukavaa kuin häiden järjestely onkin, olen tosi tyytyväinen että olemme tehneet niin paljon etukäteen, ettei nyt kesällä tarvitse stressata mistään.  Silloin kun ei huvita suunnitella mitään, ei tarvitse. Voi tehdä jotain muuta mukavaa, kuten tarpoa raikkaassa sadeilmassa metsikössä yhdessä sen oman ukkelin ja koiran kanssa.

Kaksi turjaketta sunnuntain vietossa.

Viikonlopun kruunasi ihana pieni arkiromanttinen ele, kun mieheni palasi sunnuntain iltakävelyltä poimimansa luonnonkukkakimpun kanssa. Todella pieni vaivannäkö, jolla onnistui kuitenkin ilahduttamaan minua tosi paljon. :) Minusta nämä arkiset rakkaudenosoitukset ovat valtavan tärkeitä ja me muistammekin tosiamme arjessa monilla pienillä tavoilla jatkuvasti. Miehelläni on esimerkiksi tapana herätyskellonsa soidessa silitellä hiuksiani vähän aikaa, ennenkuin minun herätyskelloni soi, koska tietää että se on minusta maailman ihaninta. No joo, vähän lällyä ehkä, mutta niin huomaavaista häneltä. Ehkäpä nämä ovat niitä asioita, jotka pitävät suhteen sellaisena, että vielä mummonakin ajattelen olevani onnekas saadessani olla juuri tuon miekkosen vaimo.

Kuvan laatu on surkea, mutta ei se mitään. Itse kimppu on kuitenkin aika söpö!

Toinen onnellisuuden aiheuttaja ilmestyi Facebookin inbox-viesteihini tänä aamuna, kun rakas kanadalainen ystäväni, jota en ole nähnyt kymmeneen vuoteen, vahvisti tulonsa häihimme ja kertoi jo ostaneensa lentoliput! Ihan mieletöntä! Vaikka rakkaus jo yksin on riittävä syy mennä naimisiin, niin kyllä nämä tällaiset syyt ovat ehdottomia ykkösiä niiden hääjuhlien pitämiseen! ;) saa kaikki rakkaat ja tärkeät ihmiset saman katon alle! Niin mahtavaa saada paikalle ihmisiä niin kaukaa, kuin läheltäkin. Onko muille tulossa vieraita kauempaakin?

Vielä reilut kolme kuukautta häihin. Äkkiä se aika varmaan kuitenkin hujahtaa. Tulevana viikonloppuna tanssitaankin varmaan monia ihania juhannushäitä ympäri Suomen - Onnea niin hääpäivään, kuin arkeenkin kaikille juhannuksen hääpareille!

Postin kadottamat kutsukortit

Tulipas taas bloggaustaukoa. Aiheita olisi pilvin pimein ja hääsuunnittelut ovat edenneet koko ajan, mutta en vain ole malttanut ja ehtinyt näin aurinkoisesti alkaneena kesänä näpyttelemään. Jotenkin sitä on nyt mielummin nauttinut ulkona auringosta töiden jälkeen, kun ruutua kaiket päivät työssäni tuijotan. No mutta, seli seli ja aiheeseen.

Saatiin Makea Designin suunnittelemat ihanat syksyiset hääkutsumme infoineen ja karttoineen postitettua muutama viikko sitten. Veimme kutsut oikein postin tiskille ykkösluokan postimerkeillä varustettuna (niillähän postin pitäisi olla perillä seuraavana päivänä, viimeistään sitä seuraavana), emmekä laittaneet niitä vain perinteisesti postilaatikkoon. Jännityksellä jäimme sitten odottelemaan ensimmäisiä ilmoittautujia ja kommentteja.

 

Myös tämä perheenjäsen, joka on aina vähän turhankin suurella innolla mukana ihan kaikessa, oli heti ensimmäisenä ihmettelemässä kutsuamme.

Meillä on ystävieni kanssa yhteinen whatsupp-ryhmä, jossa tytöt pian alkoivatkin kiittelemään kutsuista sitä mukaa, kun niitä tipahteli postilaatikkoihin. Muutama leidi kuitenkin pettyneenä vitsaili, että eikö heitä olekaan kutsuttu, kun kutsua ei ole kuulunut. Kyseltyämme sitten muiltakin vierailta, että onko kutsu jo saapunut saimme kuulla, että monelle ei ollut kuori mennyt perille. Pian kävikin ilmi, että posti oli kadottanut ison osan kutsuistamme! :(

Kun kutsut eivät olleet löytäneet tietään perille vielä kahdenkaan viikon jälkeen, niin totesin pettyneenä että ei se muu auta, kuin laittaa uudet kappaleet menemään. Toisella yrittämällä kutsut onneksi löysivät perille jo parissa päivässä!

Ihan käsittämätöntä, että postiin ei tosiaan voi nykyisin luottaa. Minnehän ihmeeseen ne kuoret mahtoivat kadota? Ilman tuota whatsupp-ryhmää olisimme varmasti vain olettaneet, että kaikki kutsut ovat perille menneet ja samaan aikaan olisivat vieraat kummastelleet, että miksihän he saivat save the date-kortit, mutta eivät lopulta olleetkaan tervetulleita häihin. Pah!

No, toivottavasti nyt ovat kaikki kappaleet menneet perille osoitteisiinsa. Ainakin kiitettävä määrä on ilmottautumisia jo tullut, vaikka aikaa ilmottautua on vielä tosi paljon. Ihanaa, että ihmiset ovat niin innolla tulossa! :)

Ja maailman eniten huippua on se, että iso osa kutsutuista ulkomaalaisista vieraista on ilmoittanut tulevansa - minun brasilialaiset hostvanhempani lukion vaihtovuodeltani ja ystäviämme ainakin Brasiliasta, Saksasta, Virosta ja Kanadasta. Ihan mahtavaa!

Eilen kävin viemässä avioliiton esteiden tutkintapyynnön oikein henkilökohtaisesti Malmin seurakunnan kirkkoherranvirastoon, jotta varmasti ei posti nyt menisi sitäkin kadottamaan. Paikan päällä käynti osoittautuikin ihan hyväksi ratkaisuksi, sillä saimme samalla tietää vihkipapin ja kanttorin nimet. Seuraavaksi pitäisi soittaa kanttorille ja kysyä onnistuuko soittaa toivomamme häämarssit ja sopiiko hänelle säestää eräs kappale, jonka mieheni pikkusisko on lupautunut meille kirkossa esittämään. <3 toivottavasti onnistuu. Tänään on muuten tasan 100 päivää häihin!